Vuodet vierivt, en muista montakaan, en syksyn tuulia, en kevn kohinaa. Vain talvi mieleenion tiens polttanut. Yht kylm loistoaharmaudessaan... Monen illan hetken sinisenon mieleni maalannut muistoihin, joissa yh metsieni synkkyyteentoi valheen valon pappi Jeesuksen. Tuo arpi ei koskaan ole muuttunut, vain hetken hiipunut menneisiin. Paskamoraalinne on jo liikaa juurtunut, kuin rikkaruoho, kylvmn matojen. Tuo vitsaus, kulkutautislin ja laupeuden... Viel niitn raivaten, sen juurta jaksain, raivoten! Vuodet vierivt, en mieti montakaan, en en vlitennen muutosta. Silti kirkko palaessaanon parhaillaan. Yht jist loistoakaameudessaan... Niin kauan ett ihminen ei muistaon kuu kiertnyt jlkeen sen. Itselleni Viha on tuore, eilinenja voimistuu vain myt vuosien. Sill lopulta jonain talvenaolen vahvimmillanija saan vihdoin todistaa Herran kansan kuoleman. Ja tuo aika on mit mainioin, kylvenveressnne riemuiten... Vanhat haavat parantuneina, vanha kosto on tytetty.