En, enhän muuta ma tahdokaan
Kuin laulaa, laulaa, niin laulaa
Kun laulut mun helkkyvät rinnassain
Ja pyrkivät pitkin kaulaa
Mitä voin minä sille, jos maailma
Vain mulle se virsinä helkkää
Jos rytmejä on ilot ihmisten
Ja surut on sointua pelkkää
Ja minkä mä taidan, jos elämä tää
Vain mulle on suuri runo
Mihin saimme me Luojalta langat vaan
Ja Luojalta käskyn: puno
Me punomme kehdosta hautahan
Me punomme, puramme jälleen
Kunis laulumme kuolema katkaisee
Ja sen viemme me virittäjälleen
Kuka viepi viisahan päätelmän
Kuka piirteli pilkkataulun
Kenen pivoss' on pieniä runoja vaan
Kenen kädessä sankarilaulu
Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
Tai miehen mietelmä syvä
Runot kaikki Luojalle kelpaavat
Jos runo on muuten hyvä
Ei huoli hän siitä, jos jossakin
Ei yhtynyt tahto ja voima
Kun tahto vaan oli oikea
Ja aattehen aateloima
Ja katso hän ei, jos kompastuit
Sinä joskus riimien kiviin
Kun loppu se oikein sointuvi vaan
Ei kulje hän rivistä riviin
Oi, auttaos Luojani sointumaan
Mun lauluni loppu hyvin
Oi, auttaos yhtenä heilumaan
Mun lauluni latva ja tyvi
Runon hyvän jos mistä sen katkaisee
Niin runo on sentään runo
Näin ystävä aina sä yhdeks puuks
Ne sielusi säikeet puno!
Me laulamme kehdosta hautahan
Kuink' kauvan, tiedä me emme
Paras aina ois sointunsa sommittaa
Kuin oisi se viimeisemme